Piilotyöpaikoista puhutaan paljon. Joku sanoo että 70 prosenttia työpaikoista ei koskaan tule julkiseen hakuun. Toinen sanoo 80. Luvut vaihtelevat sen mukaan kuka myy mitäkin.
Tarkkaa lukua ei tiedä kukaan. Mutta ilmiö on totta, ja olen nähnyt sen läheltä monta kertaa.
Näin se yleensä menee. Yrityksessä syntyy tarve. Joku irtisanoutuu, tiimi kasvaa tai uusi projekti alkaa. Ennen kuin kukaan ehtii kirjoittaa ilmoitusta, esihenkilö kysyy ympäriltään: tuleeko kenellekään mieleen hyvää tyyppiä?
Jos tulee, prosessi lähtee liikkeelle sen nimen ympärillä. Joskus ilmoitus julkaistaan silti, koska niin kuuluu tehdä. Mutta yksi ehdokas on jo etumatkalla ennen kuin ensimmäinenkään hakemus on saapunut.
Tämä ei ole korruptiota eikä suhmurointia. Se on riskienhallintaa. Rekrytointi on työnantajalle kallis ja epävarma päätös, ja tuttu suositus pienentää epävarmuutta enemmän kuin yksikään hakemus.
Tässä kohtaa moni vetää väärän johtopäätöksen: pitää alkaa verkostoitua. Mennä tapahtumiin, lähettää LinkedIn-kutsuja, juoda kahvia puolitutun kanssa.
Verkostoituminen ei ole väärin. Mutta piilotyöpaikkaan ei päästä verkostoitumalla kuukausi ennen kuin tarvitset työtä. Sinne päästään olemalla jonkun mielessä silloin, kun se kysymys esitetään.
Ja mieleen jäädään kahdella tavalla.
Ensimmäinen on se, että ihmiset tietävät mitä osaat. Ei se, että he tietävät kuka olet. Moni tuntee paljon ihmisiä, mutta harva heistä osaisi sanoa yhdellä lauseella, missä juuri sinä olet hyvä. Jos entinen kollegasi ei pysty kuvaamaan osaamistasi, hän ei myöskään pysty suosittelemaan sinua.
Toinen on se, että kerrot olevasi liikkeellä. Tämä jää yllättävän usein tekemättä. Ihmiset hakevat töitä salaa ja ihmettelevät, miksi kukaan ei vinkkaa heille mitään. Suosittelija ei voi ehdottaa ihmistä, jonka tilanteesta hän ei tiedä.
Työnhakijalle tämä tarkoittaa käytännössä kahta asiaa. Käy läpi ne ihmiset, jotka ovat nähneet sinut työssä: entiset esihenkilöt, kollegat, asiakkaat, yhteistyökumppanit. Ja kerro heille suoraan, mitä etsit. Ei epämääräisesti että "katselen uusia mahdollisuuksia", vaan konkreettisesti: millaista roolia, millaisessa ympäristössä, miksi juuri nyt.
Se tuntuu monesta epämukavalta. Aivan kuin pyytäisi palvelusta. Mutta rekrytoijan näkökulmasta asetelma on päinvastainen: kun esihenkilö etsii hyvää tyyppiä eikä kukaan tule mieleen, vinkki on hänelle palvelus, ei sinulle.
Piilotyöpaikka ei siis ole salainen ovi, jonka takana on parempia töitä. Se on sama työpaikka, joka olisi muutenkin tullut hakuun. Erona on vain se, kuka ehtii keskusteluun ensimmäisenä.
Julkinen haku ei myöskään katoa mihinkään, eikä sitä kannata väheksyä. Suurin osa ihmisistä työllistyy edelleen hakemalla avoimia paikkoja. Fiksuin työnhaku tekee molempia: hakee näkyviä paikkoja hyvin ja pitää samalla huolen siitä, että oma nimi voi nousta esiin ennen kuin ilmoitusta on olemassa.
Jos haluat miettiä, miltä sinun osaamisesi näyttää niiden silmin jotka voisivat sinua suositella, sitä voi sparrata. Lue lisää palveluistamme.